Tähän aiheeseen on vaikea hakea kohtaa mistä aloittaa.
Jos aloitan siitä, että eletään syyskuun loppua ja katkaisuhoidosta ja kuntoutuksesta on aikaa muutama kuukausi. Jotenkin kesän hienoimpia muistoja on se kun saatiin Laura hoitoon ja se kun saatiin Laura hoidosta pois 🙂
Tehtiin yhdessä kesälomareissukin Joensuuhun, meitä oli matkassa koko roitti; Minä, mun mies, äiti, meidän kasvatti-isä, Laura, meen mummu ja ukki ja sit vielä porukan kruunas porukoiden kissa ja meidän koira, nyt ehkä mietittekin että millä ihmeellä meidän koko porukka matkaan mahtui, noo mummu ja ukki vuokrasi meille asuntoauton ja sillä sitten paineltiin menemään pitkin teitä! 🙂 IHANA KESÄ <3
Tosin tuntuu että koko kesän on koittanut käsitellä tätä vauva uutista, en ymmärrä miten sen käsittämiseen on mennyt niin paljon aikaa. Kai se johtuu siitä, että on tapahtunut niin paljon kaikenlaista jossa omat aivot ei vaan oo pysynyt perässä. Aluks mulle oli jo tosi rankkaa edes puhua vauva asioista, koska se asia ei jollain tavalla ollu menny mun ymmärrykseen asti ja kun se ei ollu tavottanu mun ymmärrystä oli se omalla tavallaan ahdistava aihe. Kaipasin sitä, että saan jäsentää omassa päässäni nää asiat rauhassa ilman että kukaan tyrkyttää mulle koko ajan sanaa vauva tai vaipat tai tai tai, tuntu et mitä enemmän sitä tyrkytettiin sitä kauemmas mun oma suojelumekanismi asiaa työnsi. Yritin selittää ihmisille että kun en vaan pysty keskustelee asiasta ennenku se on jollain tavalla järkevästi mun omissa ajatuksissa ja etten voi saada sitä järjestykseen jos en saa siihen tarvitsemaani omaa aikaa. Joka ei missään kohtaa tarkoita sitä ettenkö oli ylpee täti lapselle, todellakin olen, mut että jaksan olla ylpee kun se pieni syntyy täytyi mun saada se oma breikki vetää henkee.
Oon ehkä viimeviikkoina vasta alkanu olee sujut tän asian kans, kiitos siitä mun perheelle jotka ainakin joissain määrin ymmärsi mun pointin pienestä tauosta. Tottakai mä haluan puhua tulevasta siskon lapsesta ja hehkuttaa sitä, mutta vasta sitten kun mun oma tunne siihen on oikeesti kunnolla pelissä mukana.
Tänään olikin siskolla sitten ultra, jossa selvisi sukupuoli; meidän suku saa viimein jäbäleissön energiaa! MÄ NIIN TIESIN ALUSTA ASTI SEN! <3
Onhan tossa tullut jo vankilastakin kirjettä yhdeltä noista Lauran päihde elämän sälleistä… Siinä pääsi taas isosisko kirjoituspuuhiin kun vankilaan sain rustata runoa siitä että pysyy nyt kaukana Laurasta kun vihdoin alkaa eämä hymyillä, toki kehotin tätäkin tyyppiä laittamaan asiansa kuntoon ja tiedän että hänkin on pohjimmiltaan ihan hyvä tyyppi…. mutta… nyt ei voida ottaa yhtään riskiä!
Se mitä oon jankuttanut koko ajan niin jankutan vieläkin! Nyt on niin hyvä istuu tässä sohvan reunalla kirjottelemassa tätä liibalaabaa tänne nettiin, kun tiedän missä mun sisko on ja et sillä on kaikki nyt hyvin! 🙂 JOTEN MUISTAKAA, ÄLKÄÄ IKINÄ MILLOINKAAN LUOVUTTAKO! NIIN KAUAN KUN ON ELÄMÄÄ ON TOIVOA!
”Niin kauan kun on elämää on toivoa ja niin kauan kun on toivoa, on myös elämää”
”Antaa tulla, mä kestän sadetta, nyt ootan vaan parempia päiviä”
Ja niin se päivä koitti, kun Laura pääsi siirtymään kuntoutuspuolelle. Vihdoin päästään tapaamaan Lauraa!
Ehdin käydä kuntoutuksen puolella kerran, kunnes minulle tuli selväksi mitä kukakin työntekijä edustaa perjaatteidensa kanssa. Joukossa oli monta mukavaa työntekijää, sitä en kiellä. Mutta kuten jokapaikassa, niin tässäkin, on se mätä omena! Se joka ei ole ammattiaan valinnut ainakaan kutsumuksesta tai auttamisen halusta, toinen vaihtoehto on että kyseinen henkilö on nukkunut koulussa sillä tunnilla jossa puhutaan verkoston tärkeydestä.
Hän törkeästi kiilasi meidän tiiviin perheen väliin, keksi ettei siskon ole pakko käydä katsomassa ja ettei sisko ole tarpeeksi läheinen, että luettaisiin lähiomaiseksi. Siis mitä?? Mistä helvetistä se ihminen voi tietää kuinka läheisiä tai ei läheisiä me ollaan, ymmärrän että jotain saattaa ottaa päähän se kun oma perhe ei ole yhtä tiivis kuin meidän. Mutta että hoitoalan ihminen vielä viitsii alkaa tuhota toiselta sitä verkostoa jonka hän tarvitsee selviytyäkseen näinkin isosta asiasta. Ja kyllä otimme yhteyttä katkolle, osa työntekijöistä ei ollut edes tietoisia tämän yhden puheista ja puuhista, mutta selkeästi tämä vitipää oli se työympäristön pomottaja luonne. Asiasta väännettiin kättä ja lopulta voitettiin!
Tais olla toinen viikko kuntoutuspuolella menossa kun Laura soitti äidille ja ilmoitti tehneensä raskaustestin ja plussanneensa sen. Kun mä asiasta kuulin, mun ensimmäinen ajatus oli että ei helvetti ei just nyt! Tuntu ettei ajankohta oo yhtään hyvä, Lauran kuntoutuminen on ihan kesken, sen kroppa on ihan puhki tosta rundista mikä on kestäny kaks vuotta.
Tottahan me koitettiin puhuu Lauralle asioita mitä kannattaa miettiä ja ottaa huomioon, no se tietysti tulistu ja oli että nii te haluatte että mä teen abortin, vaik kysymys ei missään kohtaa oo ollu siitä että kukaan haluis Lauraa pakottaa mihinkään. Meidän Laura kun on vaan niin sellanen et se toimii hetken mielijohteesta, impulsiivisesti ja yhtään miettimättä. Oltais haluttu herättää se ihan vaan pohtimaan että mitä elämä on lapsen kans, mut eihän Lauran kans asiasta saanut mitään kunnollista keskustelua aikaseksi, ku se vaan hoki ”pidän, mun päätös, pidän”…. Vaikka kellekkään ei ollu yhtään epäselvää etteikö se sitä lasta pitäis mut toivottiin lähinnä sellasta avointa keskustelua josta oli kuullu Lauran pohtineen enemmänkin asiaa kuin että pidän ja piste.
Jotenkin en osannu ees sanoo mitään, en osannu näyttää iloselta tai mitään vaikka tottahan mä tavallaan olin onnellinen ja ilonen Lauran puolesta, mut ehkä se oli sitäkin kun oli jo niin väsynyt kaikesta ja sitten vielä vähän lisää käsiteltävää, ei vaan jaksanut enää vastaanottaa mitään käsiteltävää lisää.
Avainsanat: huumeet, katkaisuhoito, kuntoutus, vauva
Viimeksi kun oikeudenkäynti olisi ollut Laura ei ilmestynyt paikalle. Tämän jälkeen kuitenkin Laura otti yhteyttä ja ilmoitti ettei hänen elämänsä voi jatkua näin eikä hän voi asua asunnossaan jossa nyt asuu.(siellä kun oli taas käynyt porukkaa riehumassa). Tätä ennen oltiin lyöty kotiovi niin visusti kiinni ettei enää suljetummaksi sitä saa. Mummulle oli myös sanottu, että jos Laura sinne pyrkii käskee lähteä pois niin kauan kuin elämä huumeiden kanssa on tärkeämpää kuin perheen. Se taisikin olla aika suuri herätekohta, kun Lauralle tehtiin selväksi että on olemassa aina rakastava koti, mutta rakastavan kodinkin voimat loppuvat joskus ja usko jokaiseen valheeseen katkeaa, ovi aukeaa kunhan pelisäännöt on selvät; kotiin saa tulla, mutta siihen sisältyy ehtoja. Hoitoon on hakeuduttava!.
Ja niin Laura tuli kotiin ja kertoi että on valmis hoitoon.
Kyllä! Se päivä tuntui epätodelliselta. Alettiin hakea apua jälleen kerran ja nyt niillä eväin mitkä olivat puuttuneet aiemmin, eli Lauran oma tahto. Joka paikassa lääkärit jaksoivat jankuttaa ettei mitääm voida ennenkuin Laura itse sitä haluaa.
Niimpä ensimmäisenä oltiinkin harjavallassa haastattelussa. Lääkäri oli ihan juntti, hoitaja mukava ja empaattinen. Pitkän taivuttelun ja keskustelun jälkeen saatiin Laura sisälle odottamaan arkea ja moniammatillisen työryhmän kokoontumista! Tunne oli melko haikea kun pikkuinen siskoni jäi sinne… samalla kuitenkin oloni oli rauhallinen, tiesin että ollaan askeleen lähempänä parempaa ja valoisampaa tulevaisuutta ja ehkä sittenkään en menettäisi siskoani huumeille ja joutuisi hautaamaan ainoaa pikkuista siskoani näin nuorena.
Koittipa seuraava päivä. Laura soittaa pettyneenä potilaiden puhelimesta ja kertoo että hänet on lähetetty kotiin ja ettei häntä pidetä siellä enää.
Kun Laura soitti ettei häntä pidetä enää osastolla vaikka toisin sovittiin, koin niin suurta vihaa että en muista kokeneeni ikinä.
Olisin ollut valmis polttamaan koko sairaalan! Otettiin sinne yhteyttä niin äitini kuin minäkin, että mitä HELVETIN pelleilyä tämä on…. vastausta tai selitystä ei saatu.
Ei auttanut muu kuin lähteä hakemaan Laura pois sieltä, tosin siinä kohtaa mielipide oli jo luotu, että vaikka Laura saisi sinne jäädä me ei sitä sinne jätettäisi! Selasin ajomatkalla kaikenmaailman päihdekuntoutus paikkoja. Löysin montakin, kaikki yksityisiä ja hinnasto on yli 200e/vuorokausi, kenellä tavallisella ihmisellä on sellaiseen varaa?!?!? Ja asuinkuntamme kun on päättänyt itse hoitaa päihdeasiakkaamme on maksusitoumuksen saanti kiven alla.
Päästiin perille sairaalalle, minä menin Lauraa hakemaan sisältä ja vanhempamme odottivat autossa. Hoitajia ei näkynyt missään, potilaat tuijottivat telkkaria apaattisina. Kuljin suoraan Lauran huoneeseen… Laura nukkui, näin pöydällä kasan papereita joita Laura oli kirjoittanut.. en tarkkaan enää muista mitä niissä luki, mutta se mitä muistan sai vereni kiehumaan niin, että koko sairaalan hoitohenkilökunta sai kyllä kesken kahvin juontinsa tietää mitä ajattelen koko paikasta ja sen toiminnasta!
Pöydällä oli lappu, viimeinen kysymys oli; Mitä muuta haluat sanoa meille? Lauran vastaus; Kiitos kun autatte.
Tunsin niin suurta epätoivoa, Laura ihmetteli mihin katosin… kerroin… Laura nauroi ja minä itkin… itkin koska taas kerran sama ahdistava pelko jylläsi sisälläni… Tässäkö tämä oli? Näinkö sitä apua annetaan?
Halasin Lauraa ja sanoin etten halua menettää sitä! Laura halasi mua ja sanoi, et menetä! Ja mä uskoin!
Hassua, miten sen jotenkin tunsi, että nyt se on tosissaan! Koko kotimatkan taisin itkeä… väsymystä, pelkoa ja vihaa.
Seuraava etappi oli katko, mentiin sinne haastatteluun ja sieltä ohjeistettiin meidät seuraavaan haastatteluun. Laura saisi paikan, tosin vasta viikon päästä koska tilaa ei ollut heti.
Ja taas pelko…
Sopimuksena oli, että jos Laura on kunnolla voidaan kotona asuttu viikko lyhentää katko ajasta ja Laura pääsisi kuntoutuspuolelle nopeammin, mikäli seulat olisivat puhtaat ja viikko kotona menisi hyvin.
Alku menikin, kunnes tuli viikonloppu… sinne meni Laura… lähti itseään monta kymmentä vuotta vanhemman miehen matkaan. Viikonloppu kului ja katkolle meno päivä lähestyi. Ei tullut Laura kotiin ja katkolle meno siirtyi..
Onneksi katkolla oli työvuorossa mukava hoitaja, asiasta soitettiin ja saatiin lisäaikaa järjestää Laura sinne. Etsittiin Lauraa kaikkialta, kunnes tämä vanhempi mies oli kavereineen jättänyt Lauran jonnekin… feidannut matkasta… Laura palasi kotiin.
Vihdoin saimme Lauran katkolle! Jes!!! Se fiilis oli sanoin kuvaamaton ja ne kysymykset mitä päässäni pyöri oli jotain vielä isompaa. Saanko siskoni takaisin?
Laura saatiin katkolle sisään, sinne hänet saattelimme ja halasimme ja lähdimme, koitti muutaman viikon rauhottumis jakso jolloin emme saaneet Lauraa nähdä, kuntoutuspuolella sitten.
Moikka ja hyvää kesää kaikille, pahoittelut pitkästä kirjoitus tauosta! On tapahtunut paljon, joten kirjoittaminen jäänyt vähäiselle!
Alotetaan vaikka paluusta muutama kuukausi taaksepäin!
Päästiin taas siivoamaan asuntoa Lauran jäljiltä, ensin näytti hyvältä (kuten aina), että Laura tulee ja auttaa itekin asunnon tyhjennyksessä, toisin kävi. Saatiin siivota ruiskuja ja niitä pieniä irtotavaroita mitä Lauralla on vielä jäljellä. Asunnosta tosin puuttui ne kaikki järkevät tavarat; valokuvat, paremmat vaatteet ym. Jäljelle oli jätetty vaan se mikä ei niin kovin kiinnosta!
Kiukku on taas niin suunnaton, kai tää on väsymystäkin. Saatiin asunto tyhjäksi ja mielessä pyörii vaan kysymys, miksi? Miksi meidän elämä on tällaista ja miksi joka päivä ja joka tunti on ikuista taistelua.
Seuraavana Laura olikin löytänyt taas uuden asunnon itselleen, se oli yhden sen kaverin ennen. Vuokraisäntää oltiin varoitettu ettei vuokraisi asuntoa Lauralle, koska vuokrat jäis kuitenkin maksamatta, eipä kuunnellut, kai toiveena oli että Laura todella jättää maksut maksamatta ja että hän saa periä niitä korkojen kera takaisin.
Pysytään jälleen menneessä ajassa, mutta puhun siitä nykyisessä aikamuodossa, olen kirjoitellut tapahtumia paperille ja nyt sitten siirtelen niitä tänne blogiin.
Taisin talvella kirjoitella kuinka Laura oli pahoinpidelty kahden naisen toimesta. Siitä on edessä oikeuskäsittely.
Lauran oikeudenkäynti lähestyy, mutta Laura ei ole käynyt juttelemassa asianajansa kanssa vieläkään, ei oikeastaan edes nyt tiedetä missä hän taas on. Ensimmäiseen istuntoon mentiin kaikki yhdessä Laura sanoi että asianajaja kyllä tulee, mutta toisin kävi, oltiin salissa ja Lauran asianajaja puuttui, käsittely siirrettiin.
Laura hoisi asiat kuntoon asianajajansa kanssa ja kaikki näytti hyvältä seuraavaa istuntoa varten, kuitenkin jälleen kerran viima vei Lauran mennessään ja ennen käsittely päivää Laura lähti omille teilleen, vappu viikonloppu edessä ja käsittely päivä olisi vapun jälkeinen maanantai.
Laura ei vastaa puhelimeensa eikä ole ilmoittanut itsestään tai aikeistaan ilmestyä oikeustalolle. Ja taas kerran pyörittiin paikkoja läpi mistä voitaisiin neiti löytää, mutta eipä se ollut koko kotikaupungissa. Sain tiedon, että Laura on viereisellä paikkakunnalla… no ei auttanut kun meidän toivoa että toinen ymmärtäis kuinka vakavasta asiasta on kyse ja olis tosi tärkeetä ilmestyy paikalle, kun kerran itse on vielä asianomistaja.
Oikeudenkäyntipäivän aamu: kierrettiin vielä ennen istunnon alkua Lauran asunto ym. Mahdolliset paikat jos vaikka Laura olis järjestäny ittes pelipaikalle, muttakun ei vastaa puhelimeen niin ei auttanut kuin kiireenvilkkaa lähteä kiertämään, ei löytynyt Lauraa. Mentiin oikeustalolle, jonne Laura ei myöskään ollut ilmaantunut, siellä oltiin sitten ja odotettiin asianajajan voimin neitiä ilmaantuvaksi, ei tullut. Poliisit laitettiin hakemaan Lauraa, mutta eikai ne sitä löytänyt kun se on 60km päässä tästä. Kaupungista!
Taas sovittiin uusi käsittelypäivä ja Poliisille laitettiin virka-apupyyntö, että Laura toimitetaan seuraavaan istuntoon virkavallan voimin.
SEURAAVAA KÄSITTELYÄ ODOTELLESSA.
Eipä kai taa niin paljon harmittais, mutta ite oon ottanu palkatonta et voisin olla Lauran tukena vaikkei se kyllä tätä ansaitsekkaan kun ei ees paikalle ilmesty, kiitä tai vastaa puhelimeen.
En vaan ymäärrä miksei ihminen ilmesty oikeudenkäyntiinsä jossa ei edes ole syytettynä, kai se tärkeysjärjestys tossa huumemaailmassa on vaan niin vääristynyt.
Vieläkin silti uskon ja toivon!
Iltaisin tai öisin alkaa pää pyörittää asioita kuin sellainen karuselli, missä lapsena oli mieluusti kyydissä. Nyt tuntuu, että oon ollut sen karusellin kyydissä jo niin pitkään etten enää ole varma kuinka sen saa pysähtymään, tiedän otetaan kaiteesta lujaa kiinni ja jalalla hiljennetään vauhtia, mut vauhti on jo niin kova ettei reunalle uskalla mennä. On odotettava, että joku muu saa sen pysähtymään.
Karuselli pyörii, mä jatkan pyörimist sen mukana ja ootan, et joku tulee ja pysäyttää sen.
Eilen tuli puhelua eräältä ”alamaailman” pojalta, hän ja Lauran poikaystävä ovat velkaa ”isommille” tyypeille, jotka myöhemmin paljastui venäläisiksi, eli leikki on aika kaukana. Enkä halua kuulostaa rasistilta, koska en sitä ole, mutta jokainen joka tietää yhtään mitään tästä ”alamaan” elämästä, tietää myös että kun sen elämäntyylin venäläisten kanssa saa sukset ristiin, on ne todellakin ristissä!
Sain Lauran tulemaan kahville meidän vanhempien luo ja sinne Laura onneksi nukahti ja oli siellä aamuun asti. Tänään Laura vietti monta tuntia kanssani, minun luona ja ajelulla, oli aika rauhallinen olo kun tiesin missä se on… Vaikkakin kun Laura on paikalla siitä on rauhallisuus kaukana. Illalla se sitten ei enää jäänyt vanhemmille yöksi vaan vietiin se poikaystävän luokse, kun tämä aikuinen mies ei näytä yksinään yötä pärjäävän, Laura oli kyllä sen oloinen, että olisi haalunnut jäädä kotiin. Vähän ristiriitaisin fiiliksin vein sen sinne minne se halus, koska itse en olisi halunnut sitä sinne viedä.
Ei oikein tiedä enää mihin suuntaan tässä ollaan menossa, kovasti Laura vakuuttaa ettei ole vetänyt kamaa, sitä on vaan vaikeeta uskoa kun tää jätkä on koko ajan ihan subutex päissään. Ehkä Laura ei olekkaan vetänyt, mutta epäturvallista sen silti on elellä ton subutex-prinssin kanssa niin kauan kunnes se laittaa asias kuntoon.
Lauralla on myös kovat puheet ja suunitelmat, ne vaan pomppii niin paljon ettei se taida raukka itekään tietää mihin suuntaan pitäis lähtee ja mistä pitäis alottaa.
On vaan hassua miten moni ei ymmärrä kuinka paljon tää kaikki OIKEESTI vaikuttaa läheisiin, onneks mulla on ystävät jotka ymmärtää kun sanon etten jaksa, ne tietää kyllä mistä sillon on kyse eikä ala jankata enempää, ne tietää, että kerron kyllä heti kun siltä tuntuu.
Mustakin on tullut tän kaiken myötä täys pöhveli… En uskalla mennä yöllä keittiöön ja laittaa valoja ennenku verhot on kiinni, en myöskän uskalla mennä parvekkeelle röökille yksin yöllä, mikä on aika hassua koska uskallan kuitenkin kävellä ulkona pimeellä, jotenkin vaan oma piha, koti ja parkkipaikka pelottaa, koska tiedän ainakin osan noista tietävän missä asun, ja niiden aivotuksista kun ei koskaan tiedä. On perseestä kun ei ole enää tietoakaan normaalista turvallisuuden tunteesta, että tää on mun koti ja tänne ei kukaan tule, kun ei sitä oikeesti varmuudella voi tietää. Tää on vaan niin väärin, et tollaset ihmiset saa pomppii vapaalla jalalla ilman valvontaa.
Huh aikamoinen viikko takana, mun on pitänyt joka päivä tänne kirjottaa, mut yhtäkkiä päivät on vaan lipunu ohitse ja en ookkaan ehtinyt… Joten..
Palataan Lauraan, kuvio meni kuten pelättiinkin, Laura ei mennyt klinikalle varattuun lääkäritapaamiseensa, eikä ole sen jälkeen näkynyt äidin luona kun kuuli ”rakkaansa” vapautunen.
Ei näistä nuorista kumpikaan taida ymmärtää millaisessa suossa tarpovat, Lauralta on asunto lähdössä jälleen alta, maksamattomien vuokrien takia, siellä tämä pariskunta viettää aikansa Lauran asunnolla, kun eivät uskalla mennä tämän pojankaan asunnolle, siellä nimittäin on jo ovien läpi menty sisälle ja rappukäytävän ja asunnon välinen ovi on ihan palasina. En sitten tiedä mikä on pariskunnan jatkosuunitelma ajatellen asumista?!?
Laura sanoi ennen kuin hänen poikaystävänsä (olkoon hänen nimensä nyt vaikka Jami), eli ennen kuin Jami vapautui Laura oli valmis todellakin lähtemään hoitoon niin päihdeongelmasta kuin omasta mielenterveydestäänkin, olihan se liian hyvää ollakseen totta ja näin meiltä vedettiin JÄLLEEN matto jalkojen alta.
Jami ja Laura nyhväävät nyt Lauran asunnolla ja kai kuvittelevat tämän olevan sitten elämää, väittävät hoitaneensa asioita… mieleeni tulee vaan kysymys hoitanut miten ja mitä? Koska Lauralla on tapana kyllä kovasti lähteä niitä asioita hoitamaan, lopulta vaan asiat ovat entistä enemmän solmussa ja asiat enemmän pielessä, hän kun menee vaan päätäpahkaa miettimättä yhtään eteenpäin, ei Lauralla ole hajuakaan mitä tapahtuu edes murto-osa sekunnin päästä.
Eli taas kerran ollaan tämän noidan kehän siinä pisteessä kun voimme vaan toivoa, arvailla ja odottaa.
Viimeisin uutinen mitä kuulin on että Laura ja Jami aikovat naimisiinkin, joo o… ja että ihan maistraatissa sitten olis tarkotus tää lupaus ikuisesta rakkaudesta vannoa… En sano etteikö Jami voisi olla ihan hyvä puoliso Lauralle ja päin vastoin, molemmilla vaan sattuu nyt olemaan tää sama ongelma näiden päihteiden kanssa, jos ne toisiaan rakastais niin ne menis ja laittais ittensä kuntoon…
Kun ei todellakaan ole rakkautta tappaa hitaasti mutta varmasti toisiaan.
No sitten siihen mikä on mut pitänyt kiireisenä tän viikon ajan, syyllinen ei tälläkertaa ole Laura, koska sille asialle en taas juuri tällähetkellä mahda mitään, tottakai pelko ja paha olo kalvaa koko ajan syvää sisintä, mutta ei voi jaksaa jos jää siihen pahaan oloon virumaan… Jotenka… olen löytänyt elämäni pelastuksen, hankein kuntosalikortin ja oon nyt käyny urakalla purkamassa niinsanottua pahaa oloani liikuntaan.
Voin kertoa, että liikunta todella tekee ihmeitä mielelle! Ei siinä paljon tule mietittyä murheita kun osallistuu ryhmäliikuntatunneille ja pistää siellä parastaan, antaa vaan palaa niin äärirajoille asti, että kun tunti on ohi olo on niin huikee ja fiilis mitä mahtavin ettei edes muista maailmasta löytyvän murheita laisinkaan.
Eihän se fiilis kauan kestä mut kyllä siinä päivässä helposti menee pari tuntia siihen ku ensin tavottelet tunnilla sitä fiilistä ja sen jälkeen nautit siitä et oot taas kerran saavuttanu seuraavan etapin.
Se mikä on ihan mahtavaa tässä uudessa harrastuksessa on se, että mun elämässä on vihdoin jotain muutakin sisältöä, kuin se että… aamulla töihin, töiden jälkeen päiväunet koska on henkisesti ja fyysisesti niin väsynyt, päiväunien jälkeen kodin siivousta ja joinain iltoina Lauran perässä juoksua.
EI ENÄÄ!!! Töiden jälkeen ei enää väsytä vaan olo on parempi ku ikinä, kotityöt ei vituta niin paljon kuin ennen, koska en oo niin väsynyt ja Laurankin juoksut jaksaa jollain tavalla sillon kun niitä on ja siitä voin kiittää LIIKUNTAA, SE TEKEE IHMEITÄ!!!
Avainsanat: huume, liikunta, piristys, stressi, väsymys
Mä kaipaan takasin etelään, siellä kaikki oli paremmin ku hyvin. Oltiin koko perhe matkassa PERHEENÄ! Meillä oli äärettömän mukavaa eikä ollut mitään murheita. Tai no… aamulla suurin ongelma oli, että mitkä bikinit päälleen laittais, päivällä ravintolan valinta ja janon yllättäessä haastavaa oli päättää joisko siiderin vai drinkin… Kuulostaa niin ihanalle. Jos mulla vaan lompakon paksuus olis enemmän kuin bonuskorttien verran, niin oltais jo takasin hiekkarannoilla ❤
Täällä on aamusta alkaen päässä suuria murheita, suuria ajatuksia jotka vaan jatkuvat päivän läpi myöhään yöhön, kunnes nukahdat ja aamulla taas samat asiat ovat päässäsi.
Tiedän, tää on elämää, ei elämä jatkuvasti voi olla yhtä lomaa… Mutta pitääkö elämän olla koko ajan jatkuvaa suossa tarpomista… alkaa jalat sattua… On jotenkin turhauttavaa ja turruttavaa.
Tänään Laura kävi A-klinikalla, tavoitteena päästä hoitoon (jes vihdoin). No maanantaille tuli sitten uus aika klinikalle, jolloin siellä olis paikalla myös lääkäri. Hetken ehti olla olo, et jos kaikki kuitenkin järjestyis. Sitten tulikin tieto, että Lauran yksi näistä päihde-elämän poikaystävä ehdokkaista onkin päässyt koevapauteen linnan sijasta. Laura ei vielä tiedä asiaa, mutta kun se kuulee ja kyllä se sen tulee kuulemaan kymmeneen kertaan ennen maanantaista klinikka aikaa, on tää peli menetetty… ehkä… oon niin kyllästynyt jo tohonkin sanaan, mikään ei oo varmaa, koko ajan saat odottaa ja odottaa. Ja kun Laura kuulee tän mies ihmisen vapautuneen on hän samantien viivana sen luona ja sen nyt tietää kaikki mitä siitä seuraa. Ei ne pysty ilman päihteitä olemaan, joten voi vaan toivoa, että jokatapauksessa Laura hoitoon saataisiin.
Siskon päihdeasioiden lisäksi tulee jatkuvasti lisäksi vielä muita huolia ja murheita, jotka tuntuvat kaikki niin suurilta että ne on mahdotonta selättää.. koska… väsymys. Fyysinen energiataso on huipussaan, mutta henkinen energia on aivan nollassa.
Ja nyt varmaan moni ajattelee että menis tuokin ämmä tosta puhumaan jonnekin kun kerran väsyttää… Voin antaa vastauksen heti; ei en aio mennä mihinkään lässyttämään kuinka perseestä ja epäreilua elämä voi olla, auttaako se? Ei auta. Jaksamiseen helpottaisi kummasti kun edes olisi yksi huoli vähemmän ja tällähetkellä toivon saavani sen suurimman mutheen pois.
Välillä tuntuu, itseasiassa juuri tälläkin hetkellä kun tätä kirjoitan, että v*ttu mitä järkee tässä on mitään yrittää kun matto viedään jokatapauksessa jalkojen alta, lopetan työt, lopetan kaiken, linnoittaudun kotiin enkä liiku mihinkään, jämähdän sinne ja muuraudun kiinni sohvaani… Mutta ei, kuitenkin se pieni järjen ääni jossain korvien välissä huutaa että HALOO herää idiootti ja kerää itses sä et todellakaan oo niin heikko, että antaisit sille joka ikinäkään päättää elämänkulusta sitä tyydytystä, että hähhäää onnistuimpas! Sillekin joka kaiken tän elämänkulun määrää voin kerto että EI SÄ ET SAA MUA NUJERRETTUA JA MÄ HELVEKKO SENTÄÄN VAIKKA RYÖMIN LÄPI TÄN ELÄMÄN!!! Pakkohan sen hyvän aikakauden on tulla myös mun elämään. Tai ainakin sen toivon turvin jaksan huomiseen.
Joten sinä, joka mahdollisesti oot vastaavassa tilanteessa, tee niinkuin mäkin ja muista SÄ ET OLE HEIKKO! Potki sitä elämää päähän aina kolme kertaa enemmän kuin se potkii sua! Sieltä tulee vielä se hyväkin aika ja jos ei tule, niin oot ainakin tarponu sen suon yli ja olet selviytyjä!
Avainsanat: elämä potkii, huume, päihteet, tunteet
Kirjoittelen nyt vähän ajatuksiani taas, tuntuu että johonkin niitäbon purettava ja tää kirjottaminen vaan tekee hyvää ❤
Oon huomannut, että mitä kauemman tätä p*skaa on jatkunut, niin jotenkin sitä kyynistyy ja katkeroituu. Tulee kausia kun itkettää ja surettaa, eikä ymmärrä mitä h*lvetin pahaa on tehnyt ansaitakseen tän kaiken.
Sitten tulee näitä hetkiä kun ajattelee, et ”no tää on mun elämä ja tää on nyt sit vaan tätä, et tälläseks se sit kai on tarkotettu”. Näinä hetkinä jotenkin tuntuu, ettei tunnu miltään. On vaan ihan turta ja puuskuttaa eteenpäin ku pikajuna, vailla mitään määränpäätä tai suuntaa.
Mitä enemmän tulee konflikteja mun ja Lauran välille sitä enemmän alan tuntee jonkinlaista katkeruutta Lauraa kohtaan ja tiedän…. katkeruus ei johda mihinkään, mut silti… Ku päässään pyörittää, et ihan ilman kylmimistä se voi tosta vaan käydä käsiks omaan siskoonsa, se tuntuu pahalta. Vihaako se mua todella niin paljon?
Se, että äiti sanoo mulle, että muista olla säkin varuillas ku tuolla liikut, jep tiedän et se on välittämistä, mut ei täs yhteiskunnas vaan voi olla niin varovainen ku mitä täytys, ethän sä tässä kohta voi edes maitoa hakee kaupasta. Plus että kaiken maailman narkkarit on kantapäillä vaikket itse siellä maailmassa eläkkään.
Siinä taas yksi asia mikä pistää kiehuttamaan, mä en ole aineiden käyttäjä, mä en ole velkaa kellekkään huumeista ja SILTI mun pitäis kulkee varovaisesti enkä voi elää elämää ihan täysillä siemauksin joka hetki… Laura ei taida tajuta, että kaiken aiemmin kirjoittaneeni lisäksi se aiheuttaa vielä tällästäkin meille muille… Koko helvetin perhe ollaan tässä ns. vaarassa koska hän ja hänen huumeet….
Pitääkö tässä meille muille oikeesti sattua jotain ennenkun se ymmärtää?
On paljon asioita mitä tulee pyöriteltyä päässä ja suuri osa niistä on sellaisia, jotka haluais vaan kumilla pyyhkiä pois.
Olen 22-vuotias ja en työpäivän jälkeen enää yksinkertasesti jaksa laittaa pesukonetta päälle tai mennä ruokakauppaan. Enkä ole masentunut en suinkaan, on kummallista miten tässä maassa kaikki jotka myöntää olevansa väsyneitä luokitellaan masentuneiksi… Ei se niin mene, on ihan eri asia tuntea masentuneisuutta kuin olla masentunut, niiden välillä on ISO ero.
Jos tarkemmin ajattelee niin mähän olisin sit varmaan maanis-depressiivinen… välillä meen ku superkani puolelta toiselle ja välillä en jaksais yhtään mitään, mut mun mielestä mä olen vain ihminen ja meidän ihmisten mieli kun ei ole tyynimeri vaan täynnä aallokkoja, niin nousuja kuin laskujakin… Enemmän pitäisin erikoisena jos tälläisessa elämäntilanteessa olisin vaan tasapaksu tallaaja, sitten jo epäilisin olevani jollain tavalla kipeä.
Viha, katkeruus ja rakkaus on kuitenkin kaikki niin lähellä toisiaan. Ei ihminen vihaa, jossei tunne mitään, ei ihminen ole katkera, jossei välitä. Tunne ja välittäminen muodostaa rakkauden.
Toivon sen hetken tulevan pian, kun voin alkaa kirjoittaa tarinaa selviytymisestä, Lauran selviytymisestä. Nämä mun tän hetkiset kirjotukset on tätä liirumlaarumia mitä mun päässäni pyörii, mutta toivon, että joku ehkä näistä jotain saa irti! Ja vaikkei saiskaan niin mä saan, mä saan paremman olon ku voin purkaa tän kaiken bittiavaruudelle.
Edellispäivänä Laura pahoinpideltiin TAAS kerran, hiuksia revitty ja päähän sekä kylkiin potkittu. Lauran ystävä Jouni ilmoitti asiasta, mutta hän ei saanut Lauraa vietyä päivystykeen, koska bensa loppui.
Menimme mieheni kanssa hakemaan Lauraa, joka ei suostunut päivystykseen lähtemään ja syy oli sama kuin aiemmillakin kerroilla ”jos menen minut hakataan uudelleen”. Laura ei tunnu käsittävän että hakkaaminen jatkuu niin kauan kuin hän itse sen sallii ja huumepiireissä pyörimällä, hän käytännössä antaa luvan kohdella itseään noin.
Kylmä totuus vaan on se, että päihde ihminen ei ajattele asioita samalla tavalla kuin me ”normaalit” ihmiset. Jos joku on mulle velkaa niin mitä helvettiä mä oikeasti siitä hyödyn, että menen ja pahoinpitelen sen ihmisen??? Alkaako sitä rahaa sataa taivaalta jokaisen iskun ja potkun myötä? EI!
Raahattiin Laura äidin luo, edelleen jankutus ei päivystykseen mutten kuitenkaan voi liikkua kun sattuu. Soitin triage hoitajalle josko hän yrittäisi Lauraa jututtaa, mutta ei Laura suostunut puhelinta vastaanottamaan jatkoi vaan karjumista samalla tavalla kuin tekee 4-vuotias lapsi… naapuri parat…
Yritin itse mennä vielä jututtamaan siskoani, mutta ei Laura sekosi ihan totaalisesti ja alkoi heittää minu päin kaikella mitä käteensä sai… ensin tuli housut, sitten puutarhatuoli ja viimeisenä rautaputki. Sillä hetkellä tempaisin itse putken käteeni, säikähdin itseäni ja tiputin sen maahan takaisin sännäten täysillä ulkorakennukseen. Äiti oli jo tällä hetkellä puhelimessa hätäkeskuksen kanssa.
Poliisit tuli ambulanssin kera, ambulanssi vei Lauran tutkittavaksi pahoinpitelyn vammoista ja poliisi jututti tapahtuneesta meitä.
Oli vaikea tehdä päätös rikosilmoituksen suhteen… tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Laura on väkivaltainen minua tai jotain muuta kohtaan, onhan hän äitiäkin päin tavaroita viskonut… En kuitenkaan ilmoitusta tehnyt, mutta päätin.. kertakin vielä, niin varmasti teen.
Pelottaa vaan vähän, mitä seuraavalla kerralla tulee niskaan… Aiemmin pikkutavaraa ja pientä kiinniottoa, sitten autosta tiputtamis yritys ja nyt tämä.
Voin kertoa, että tunteet ovat sekaisin kuin seinäkello pattereiden loputtua. Ensin katoaa 17vuotias tyttö, joka löytyi kuolleena, henkirikoksen uhriksi joutuneena. Samaan syssyyn oma sisko pahoinpidellään, kuinka paljon enää on matkaa siihen, että Laura mahdollisesti menettää henkensä tai joku muu meidän perheestä… pelottaa…itkettää… oksettaa ja väsyttää.
Tunnen aivan sietämätöntä vihaa tätä yhteiskuntaa kohtaan, niin suurta, että sitä on vaikea edes sanoin kuvailla.
Tuomiot rikoksista rankemmiksi, enemmän poliiseja kentälle turvaamaan ihmisten liikkuminen ja tulleihin niin paljon lisää väkeä, että jokainen tullataan enne rajan ylitystä (saataisiin se osa huumeista tulematta, joka kuljetetaan yli rajan.) säästetään, niin onko pakko säästää ihmisten turvallisuudesta.
Lujaa vauhtia ollaan menossa villiin länteen, ihmiset kyyhöttää kotonaan neljän seinän sisässä, ihan vain siksi ettei enää uskalla liikkua missään… joo tiedän, kohta joku nerokas ajattelee, että on pieni todennäköisyys joutua rikoksen uhriksi kadulla.. jepjep.. mut eikös se pienikin todennäköisyys ole liikaa?
Mulla ei ole mitään maahanmuuttajia vastaan niin kauan kun he toimivat oikein, mutta meillä on täällä omastakin takaa ihan tarpeeksi rikollisia ja hulluja, joten olen todellakin sitä mieltä, että lakia rikkovat maahanmuuttajan kuuluisi passittaa takaisin kotimaihinsa! Kyllä tänne mahtuu kaikenväriset ja kokoiset ihmiset, mutta yhtään enempää rikollisia tänne ei mahdu ja valitettavasti meistä suomalaisistakin LIIAN suuri osa on rikollisia.
On kunnollisia suomalaisia ja kunnollisia maahanmuuttajia ja jokainen aivan yhtä tärkeitä ❤ Mutta rikollinen kuin rikollinen, niin musta kuin valkoinenkin on ihan yhtä kamala, paha, iljettävä ja saastainen ihminen!
Ja ei, en minäkään ole puhdas pulmunen, kyllä, minäkin teen päivittäin pikkurötöksiä… ajan autoa ja puhun puhelimessa, en laita turvavyötä kiinni tai kävelen päin punaisia, mutta en sentään tapa ketään tai vie kenenkään omaisuutta.
En ole puhdas pulmunen, ajan ilman turvavyötä, puhun puhelimessa ajaessani, saattaa kaasujalkakin joskus olla turhan raskas, mutta ei en luokittele itseäni kaahaajaksi sen takia, että pikatiellä tulee joskus paineltua kympin ylinopeudella. Vedän myös rehelliset suomalaiset perskännit jos siltä tuntuu, mutta se nyt ei toistaiseksi ole rikos… Odottakaapas vaan… Räsänen.
OLEN JÄLLEEN PUHUNUT!
Kirjoitan nyt hieman blogini päihdeaiheen sivusta, mutta koska tämä tapaus nyt puhuttaa, huolestuttaa ja ehkä hieman pelottaakin suurta osaa meistä, niin katson, että nyt on hetki jolloin on ihan oikea aika pompata pois päihdemaailmasta.
Ajattelen, että tämä postaus kuulunee blogini mielenterveys osa-alueeseen. Koska eihän terve ihminen tee tälläistä toiselle, eihän?
17-vuotias porilaistyttö katosi perjantai-iltana lähdettyään lenkille. Viimeinen havainto hänestä tehtiin kello 19, jolloin hän poistui Metallinkylän alueella sijaitsevasta kodistaan. Tytön puhelin ei ollut päällä koko tuona aikana.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015013119122185_uu.shtml
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015020219132091_uu.shtml
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015020219135867_uu.shtml
Perjantaina Porin Metallinkylästä lähti lenkille 17-vuotias nuori nätti tyttö. Toiset nuoret ovat perjantai iltaansa viettämässä kavereidenluona kotibileissä. Tämä vaalea neitokainen vietti iltaansa terveellä tavalla. Tyttöä tosin ei koskaan kuulunut kotiin, joten vanhemmat huolestuivat ja tekivät ilmoituksen tyttärestään. Poliisi tutki asiaa aluksi ihmisen katoamisena, eikä katsonut asiaan liittyvän rikosta. Ystävä painotti somessa, että tämä tyttö ei ole sellainen, että tekisi tätä ihan vaan huvikseen, että tytöllä on OIKEASTI hätä.
Tieto kiri nopeasti sosiaalisessa mediassa, facebookissa lukuisat siviili ihmiset kertoivat lähtevänsä haravoimaan aluetta, jossa tytöllä on ollut tapana lenkkeillä. Me myös mukaan lukien. Rämmeimme läpi lähimetsän, lunta oli ainakin polviin asti ja toivoin, että tyttö löytyisi äkkiä ja hengissä. Sosiaaliseen mediaan tulvi kokoajan lisäinfoa paikoista joissa ihmiset olivat käyneet katsomassa, eikä jälkeäkään oltu löydetty. Myöhemmin illalla eräs naishenkilö kertoo nähneensä tuntomerkkeihin sopivan tytön hölkkäämässä pyörätietä pitkin kotinsa suuntaan, matkaa oli jäljellä vielä jokunen kilometri. Sen jälkeen kukaan ei tyttöä ole nähnyt.
Lähdimme vielä illalla etsimään tyttöä taskulamppujen kanssa viimeisen havaintopaikan lähistöltä, kävelimme läpi lenkkipolun, poikkesimme jopa joenjäälle katsomaan, jos tyttö olisi vaikka poikennut jäänylitse. Mutta ei, ei mitään.
Aamulla tuli tietoa, että Kokemäellä on palanut kaksi rakennusta, samana iltana kuin tämä lenkkeilijä katosi ja raivaustöiden yhteydessä oli maantasalle palaneen rakennuksen seasta löytynyt naisen ruumis. Samaiselta alueelta löytyi myös auto. Poliisi on nyt pidättänyt 25-vuotiaan miehen epäiltynä tapaukseen.
Tuntuu pahalta ja ahdistaa, voin vain kuvitella mitä perhe käy nyt lävitse. Auttaisin jos voisin, mutta tällaisessa tilanteessa tuskin kukaan voi oikeasti auttaa, jos talosta löytynyt tyttö on samainen lenkkeilijä, ei kukaan voi enäää auttaa, ei kukaan meistä saa tapahtunutta pyyhittyä pois.
Hiljaa mielessäni edelleen toivon, ettei palaneesta talosta löytynyt vainaja ole tämä tyttö, vaikka en myöskään toivo sen olevan kukaan muukaan, mutta voin vain kuvitella mitä tämä tyttö on joutunut kokemaan. Jos asiat ovat nyt niin kuin julkisuuteen tulevat jutut antaa ymmärtää, niin ihminen joka tämän teon takana on, on SAIRAS PSYKOPAATTI, joka tarvitsee vankilan lisäksi myös apua mielenterveyteensä. On olemassa rikollisia ja rikollisia… Toiset tekevät ns. pikkurikoksia, koska se on kivaa elää niin ja toiset isoja raakoja ja kamalia tekoja, koska pääkoppa ei yksinkertaisesti pelitä. Ei kukaan rikollinenkaan, jonka päässä edes vähän leikkaa, tee mitään tälläistä.
Etsiessäni tyttöä pohdin ääneen vanhemmilleni ääneen, että voiko pitää paikkansa sanonta ”Kun antaa hyvää, saa myös itse hyvää takaisin.” Koska niin paljon kun meidänkin elämässä on suomeksi sanottuna p#sk## ja silti yritämme auttaa vielä muita, vaikka voimavarat on vähissä jo omienkin ongelmien tähden, niin silti satelee kiviä niskaan taivaalta. Vastasi äiti minulle:
”Ehkä se hyvä on tässä se, että kun yritämme auttaa muitakin, se motivoi meitä liikkumaan emmekä jämähdä paikoillemme, meillä on toivoa.”
Vaikka emme juuri nyt voi auttaa siskoani Lauraa, voimme ainakin yrittää auttaa jotain muuta sillävälin, kunnes taas tulee oikeanlainen sauma tarttua Lauran tilanteeseen.
JO YHDEN IHMISEN APU JA VÄLITTÄMINEN VOI TEHDÄ MAAILMASTA EDES VÄHÄN PAREMMAN PAIKAN.
Maailman pahuutta emme varmaan tule koskaan saamaan pois, mutta voimme välittää toinen toisistamme, pitää silmämme auki kun kuljemme ja auttaa hädässä olevaa. Joskus suurin apu ei ole materiaali vaan se mitä voit antaa itsestäsi toiselle, yleensä kaikista suurin apu on olla LÄSNÄ!
Kun lenkkeilijätytön tapauksesta selviää enemmän ja jos vainaja ei ole tämä 17 vuotias tyttö, aion pinnistää ja jatkaa etsimistä sen verran mitä omat resurssini antavat myöden!
Kamalalta tuntuu, että poliisi ei tarttunut heti tilanteeseen TAASKAAN tarpeeksi vakavasti HETI, aina ensin ajatellaan, että joo teini-ikäinen nehän nyt tulee ja menee miten sattuu, valehtelee ja karkailee…. Joo se on kuva yleisesti ottaen teini-ikäisestä, mutta vaikka vanhemmat eivät kaikkea lapsestaan tietäisi, niin paras ystävä tietää kyllä. Jäin vaan taas kerran kaipaamaan poliisilta parempaa ja vakavampaa otetta tapaukseen, koska kaikki merkit viittasivat rikokseen jo ennen kuin siitä edes lehdessä mainittiin.
Aletaan tukia asiaa rikoksena vasta, kun jostain löytyy ruumis. Onko nyky-yhteiskunnassa rikoksen määritelmä kuolema?
Itselläni ei vielä ole lapsia, mutta kun on, aion niille antaa totuuden mukaisen kuvan tästä maailmasta, ja siitä, että tämä ei ole enää mikään pumpulipelto tämäkään kaupunki, joka kadun kulmassa on pahuutta, on myös hyvää, mutta on liikaa pahaakin. Opetetaan siis lapsemme pärjäämään tässä maailmassa, tällä luvulla mitä nyt elämme, unohdetaan kasvatuksessa mitä oli ennen. Koska se ennen ei enää päde!
Sanotaan, että ite voi vaikuttaa tapahtumiin, aina ei voi. Mutta voimme olla entistä varovaisempia, enkä tarkoita kotiin jäämistä. Tottakai me käydään lenkillä silloin kun halutaan ja nautitaan siitä, ei anneta valtaa pahuudelle, mutta voimme lenkillä ollessamme kulkea reittejä joissa on muitakin ihmisiä PALJON, ja hassua, että sanon tämän metsäkammoisena ihmisenä, mutta alan uskoa, että nykyään turvallisin paikka lenkilläkäymiseen nykyisin on metsä, siellä kulkee niin vähän ihmisiä, että jos haluaa toista vahingoittaa ei kyllä mene metsään seisomaan ja odottamaan viikkotolkulla josko sieltä joku ilmestyisi jolle voisi jotain pahaa tehdä. voimme jättää sen toisen mp3 soittimen kuulokkeen laittamatta korvaan, jotta kuulemme toisella korvalla ympäröivän maailman, voimme kertoa tarkan lenkkireittimme jollekin läheiselle ja ajan jonka aiomme olla lenkillä.
On kamalaa jos tämän nuoren naisenalun elämä päättyi tällätavalla ja näin lyhyeen, mutta uskokaa, kyseinen nuori varmasti toivoisi meidän ottavan oppia ja tekemään tapahtumaan johtaneet asiat toisin, jotta se mitä tapahtui, ei tapahtunut hänelle ”turhaan”.
Toivokaamme viimeiseen asti tytön löytyän vielä jostain hengissä ja jos näin ei ole, otetaan me muut opiksemme ihan jo tytön muistonkin tähden <3
Muistetaan myös jokainen päivä näyttää läheisillemme, että rakastamme.
”Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa ja nyt kuvittelet, että se on sinä jonka päässä viiraa. Yhtäkkia putoat pohjattoman syvään kuiluun ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu.”
”Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät, hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa”
Täytyy sanoa, että luulin asuvani hyvinvointivaltiossa, MIKÄ HYVINVOINTIVALTIO, MISSÄ! En mä vaan nää?.. Äidit tappaa lapsiaan ja isät perheitään, ihmiset riehuu kirveiden kanssa kuppiloiden edessä.
Lehdessä oli just juttu missä puhuttiin 15-30 vuotiaiden naisten huumausaineiden käytön lisääntyneen kaksinkertaiseksi. MIKSI? Voidaan ehkä osoittaa etusormella tätä niinkutsuttua hyvinvointivaltiota ja sen asioista päättäviä henkilöitä. Vähennetään poliisista työvoimaa ja hei joo vähennetään sitä vielä terveydenhuollostakin ja sitten kun ollaan tarpeeksi vähennetty työvoimaa niistä paikoista, jotka vastaavat ihmisten turvallisuudesta ja terveydestä, niin otetaanpa rahaa säästöön vielä lapsilisistäkin. JEP JA KYSYTÄÄN SEN JÄLKEEN MIKÄ MENI VIKAAN.
Rikolliset kulkee vapaalla jalalla, koska poliisit ei yksinkertaisesti ehdi puuttua asioihin, niinsanotut narkkarit (sanaa narkkari en sano pahalla, vaan se nyt on tätä ’arkikieltä’) saavat rauhassa tappaa itsensä vetämällä kamaa koko kehonsa täyteen ja kukaan ei puutu asiaan. Enkä tarkoita puuttumisella vankilatuomioiden lykkäämistä vankilatuomioiden perään, eihän huumeiden käyttö sinällänsä minusta ole rikos, vaan ihminen joka on joutunut huume riippuvuuden UHRIKSI tarvitsee tukea ja ympärilleen ihmisiä jotka oikeasti välittää. Onko huumeen toiselle antaminen oikeaa välittämitä? Asioihin puututaan vasta kun maitokuppi on jo kaatunut ja todetaan, että olishan asialle voinut jotain tehdä, mut nyt tilanne on jo kärjistynyt sellaiseksi ettei mahdeta enää mitään, tai että juu olishan tuokin ihminen hengissä ja vieläpä tuokin, jos oltaisiin tehy asialle jotain. HEI SE ENNALTAEHKÄISY, MISSÄ SE ON? Tulis varmaan ihan PIKKASEN halvemmaksi tälle yhteiskunnalle.
Ite tosiaan rampattu tuolla terveydenhuollossa yhtenään ja onpa tässä työllistetty poliisiakin jo niin paljon, ettei vielä VARMASTI kukaan muu, taitavat nuo muistaa HÄKESSÄ meidän puhelin numerotkin ulkoa, mutta kertokaas mitä muuta tässä enää voi tehdä?..
Lääkärin mukaan pitäis keinona Lauran hoitoon saantiin käyttää suvun vahvimpia miehiä viemään se hoitoon väkisin…ööö…Laura painaa ehkä 45kg ja on alle 160cm pitkä, mihin siinä niitä vahvoja miehiä tarvitaan? Ongelmaksi tulee enemmänkin se, että istut sitten ite vankilassa toisen vapauden riistosta. Olihan kyseisellä YLILÄÄKÄRILLÄ siihenkin ratkaisu:
”Olette sitten kaikki siellä vankilassa ja Laura ei ole enää pahoilla teillä.”
Alkaa tuntua, että mitä enemmän yrität hakea toiselle apua, toiselle joka ei tilannettansa ymmärrä leimataan sinut hulluksi ja pöljäksi.. Ja kaikki se vain siksi, että saataisiin piilotettua yhteiskunnan epäkohdat.
Tällähetkellä kyllä rehellisesti toivon Lauralle edes sitä vankilatuomiota, tietäisin Lauran olevan erossa huumeista ja erossa rikoksista. Ja mikä tärkeintä HENGISSÄ!
Vankila on 100 kertaa parempi vaihtoehto kuin hauta, eikö?
IHMINEN EI ITKE KOSKA ON HEIKKO, VAAN KOSKA ON OLLUT VAHVA LIIAN KAUAN
Haluan tässä julkaisussa kertoa, kuinka perheemme pyrkii selviämään tästä kaikesta, jota nuorin perheenjäsenemme meille aiheuttaa.
Suurin onni on meidän tiivis ja rakastava perhe! Yritämme tukea ja kuunnella toinen toistamme.
”Huudetaan kun kiukuttaa, itketään kun itkettää ja ollaan jaksamatta kun väsyttää.”
Puhutaan paljon yhdessä asiasta ja omista tuntemuksista, eikä todellakaan säästellä tunnepurkauksia, kyllä ne räjähtää kun on räjähtääkseen.!
Tehdään asioita yhdessä: Tekeminen jos mikä on terapiaa ja ei, en välttämättä tarkoita mitään sen ihmeelliempää tekemistä, kuin esimerkiksi ulkoilu, leffat, kirjat… Jokaisella oma hyväksi havaittu keino unohtaa muu maailma ympäriltä.
Viime keväänä istuimme äitini luona kahvilla ja totesin että vois lähteä laivalle ja ikeaankin tekisi mieli lähteä. Siitä me sitten varasimme matkan viroon seuraavaksi viikonlopuksi. Sitten käänsimme auton keulan kohti tamperetta ja ikeaa! HUIPPUA ❤
Kyllä terveyskeskus on tarjonnut kaikenlaista keskusteluapua, mutta ei en minä kaipaa keskusteluseuraa, kyllä mulla sitä on! Kaipaan Lauralle lääkäriä joka osaa hommansa ja joka on kiinostunut muustakin kuin pelkästä pyrokratia paskasta!
”En aio mennä tuhlaamaan aikaani mihinkään tukiryhmään ja lässyttämään kuinka lapseni tekee näin ja näin, enkä voi asialle mitään. Tarvitsen sen ajan tehdäkseni jotain konkreettista. Kyllä sitten olen valmis menemään ryhmään, kun minulla on niille äideille ja omaisille jotain annettavaa. Haluan siinä tapauksessa olla avuksi ja kertomassa, että ei saa luovuttaa. Jos vain oman tytön saa ensin kuntoon” -ÄITI
Ja ei, ei todellakaan ole helppoa kuunnella omalta siskolta kuinka huono ja paha perhe hänellä on ja että ainoat ihmiset jotka hänestä oikeasti välittää ja on hänelle kuin perhe ovat nämä päihde porukat.
On vaan muistettava, että se joka puhuu ei ole tällä hetkellä meidän Laura vaan sairaus.
- Puhuminen
- Poliisi
- Lääkäri
- Psykiatri, sekä psykologi
- Miljoonat hätäkeskus soitot
- Lukuisat valvotut yöt, jotka ajettu vain etsien Lauraa, saadaksemme tietää hänen olevan hengissä
- Anna, ota, kiristä ja lahjo.
- sosiaalitoimi
- etsivä nuorisotyö
vaikka vielä ei ole onnistanut, saattaa joku kaunis kerta onnistaa, joten jatkamme samaa niin pitkälle kuin voimme.
haluan rakkaan siskoni takaisin.
Olimme ulkomaanreissulla ennen joulua, koko perhe, Laurankin saimme mukaamme, reissu oli kaikinpuolin täydellinen. Saimme viettää aikaa kokonaisen viikon Lauran kanssa, niin, että hän käyttäytyikin lähes niinkuin hän on aina käyttäytynyt.
Ulkomaan reissun jälkeen Laura pahoinpideltiin, huumevelkojen vuoksi. Saimme vietyä Lauran sairaalaan, jossa asiaan puututtiin, kiitos mukavan ammattihenkilökunnan joka tarttui heti asiaan niin kuin siihen oikeasti kuuluikin.
Jouluna Laura oli kuin olikin kanssamme, tosin itse jouduin työvuoroon ja vieläpä iltaan, kaksivuorotyötä kun teen. Uudenvuoden aattoon 2015 asti Laura asui äitini luona ja elämä näytti taas hieman valoisammalta, tosin heti kun vuosi vaihtui neiti keräsi kassinsa ja lähti, sillä tiellä hän edelleen on.
Amfetamiinin himo on niin suuri, että hän ei ollenkaan käsitä mitä aiheuttaa läheisilleen. Laura valehtelee kaikille näille hänen tämän hetkisille ystävilleen olevansa koditon ja että perhe ei auta…Juu onhan totta että emme rahoita hänen huumeiden käyttöään, syömään saa mennä äidin luo ja nukkumaankin ja vaikka ihan asumaan, kaikki on kiinni Laurasta itsestänsä. Laura vaan haluaa nähdä asian niin, että me olemme mulkkuja kusipäitä kun ei anneta rahaa neljää kymppiä, että hän saisi ostaa 1,5grammaa piriä, hänelle merkitsee ne ”pelastavat enkeli kaverit” jotka vippaavat sen rahan, että taas saadaan virtaa…
Laura lähetti viestin edellisenä iltana ystävälleen, jonka sisältö oli vähintäänkin itsetuhoinen, Lauran ystävä käänsi tämän viestin minulle, minä tietysti soitin hätäkeskukseen, jotta saataisiin apua…
Hahhahahhhhaaaa ja paskat vastaus olis tyly ”emme voi tehdä yhtään mitään koska Laura ln täysi-ikäinen, jos hän haluaa itsensä tappaa niin asialle emme mitään mahda” . Hätäkeskuksen nainen kuitenkin informoi asiasta poliisia, joka soitti siskolleni, juu u kyllä, soitti, ”oletko tekemässä itsellesi jotain?” Hei haloo, varmasti mäkin ilmottaisin poliisille suoraan jos aikoisin itselleni jotain tehdä. JA TÄMÄ EI OLLUT ENSIMMÄINEN KERTA.
Kävimme äitini kanssa kunnallisessa terveydenhuollossa, aikeenamme puhua tästä asiasta TAAS uudelle lääkärille, josko saisimme apua. Tämä lääkäri oli täysi kaheli, alkoi huutaa ja raivota meille, vaikka me olimme vain hakemassa apua ja neuvoa. ”Ei voi mitään jos Laura on hullu” hän sanoi.. ei näyttänyt ymmärtävän, että Laura ei ole hullu tai tyhmä, vaan sairas… sairas joka tarvitsee lääkärin apua väkisin, koska ei itse ymmärrä olevansa avun tarpeessa. Lauralla siis oletettavasti on ADHD jonka lisänä vielä masennus, näitä hän yrittää amfetamiinilla lääkitä.
Saimme lääkärin kuitenkin tekemään virka-apupyynnön, JES ajattelin, nyt tämä paska saa luvan loppua ja sisko saadaan hoitoon, onhan tämä jo toinen virka-apu pyyntö.. Mutta ei ensihoito kävi katsomassa siskoani ja totesi, että hänellä on kaikki hyvin… Tämä ei enää voi olla edes todellista.. ei vaan voi! Ammattilaiset eivät ymmärrä, että Laura foolaa.
No ei auttanut muu kuin yrittää jatkaa työvuoro loppuun tippalinssissä, jos Laura ei ala tajuta jää jäljelle vain se vaihtoehto, että luultavasti joudun hautaamaan siskoni liian aikaisin ja siihen en suostu!
Nyt tällä hetkellä kun keinot ovat vähissä, pitää vain huolehtia omasta hyvinvoinnista ja yrittää nauttia elämästä, että jaksaa taas kun tilanne on sellainen että on uusia keinoja.
Jatkuvasti toki seuraamme Lauran tilannetta ja pysymme perillä asioista, mutta kaikki keinot vaan on nyt väliaikaisesti loppu.
