Onnen ja pettymyksen hetkiä
Viimeksi kun oikeudenkäynti olisi ollut Laura ei ilmestynyt paikalle. Tämän jälkeen kuitenkin Laura otti yhteyttä ja ilmoitti ettei hänen elämänsä voi jatkua näin eikä hän voi asua asunnossaan jossa nyt asuu.(siellä kun oli taas käynyt porukkaa riehumassa). Tätä ennen oltiin lyöty kotiovi niin visusti kiinni ettei enää suljetummaksi sitä saa. Mummulle oli myös sanottu, että jos Laura sinne pyrkii käskee lähteä pois niin kauan kuin elämä huumeiden kanssa on tärkeämpää kuin perheen. Se taisikin olla aika suuri herätekohta, kun Lauralle tehtiin selväksi että on olemassa aina rakastava koti, mutta rakastavan kodinkin voimat loppuvat joskus ja usko jokaiseen valheeseen katkeaa, ovi aukeaa kunhan pelisäännöt on selvät; kotiin saa tulla, mutta siihen sisältyy ehtoja. Hoitoon on hakeuduttava!.
Ja niin Laura tuli kotiin ja kertoi että on valmis hoitoon.
Kyllä! Se päivä tuntui epätodelliselta. Alettiin hakea apua jälleen kerran ja nyt niillä eväin mitkä olivat puuttuneet aiemmin, eli Lauran oma tahto. Joka paikassa lääkärit jaksoivat jankuttaa ettei mitääm voida ennenkuin Laura itse sitä haluaa.
Niimpä ensimmäisenä oltiinkin harjavallassa haastattelussa. Lääkäri oli ihan juntti, hoitaja mukava ja empaattinen. Pitkän taivuttelun ja keskustelun jälkeen saatiin Laura sisälle odottamaan arkea ja moniammatillisen työryhmän kokoontumista! Tunne oli melko haikea kun pikkuinen siskoni jäi sinne… samalla kuitenkin oloni oli rauhallinen, tiesin että ollaan askeleen lähempänä parempaa ja valoisampaa tulevaisuutta ja ehkä sittenkään en menettäisi siskoani huumeille ja joutuisi hautaamaan ainoaa pikkuista siskoani näin nuorena.
Koittipa seuraava päivä. Laura soittaa pettyneenä potilaiden puhelimesta ja kertoo että hänet on lähetetty kotiin ja ettei häntä pidetä siellä enää.
Kun Laura soitti ettei häntä pidetä enää osastolla vaikka toisin sovittiin, koin niin suurta vihaa että en muista kokeneeni ikinä.
Olisin ollut valmis polttamaan koko sairaalan! Otettiin sinne yhteyttä niin äitini kuin minäkin, että mitä HELVETIN pelleilyä tämä on…. vastausta tai selitystä ei saatu.
Ei auttanut muu kuin lähteä hakemaan Laura pois sieltä, tosin siinä kohtaa mielipide oli jo luotu, että vaikka Laura saisi sinne jäädä me ei sitä sinne jätettäisi! Selasin ajomatkalla kaikenmaailman päihdekuntoutus paikkoja. Löysin montakin, kaikki yksityisiä ja hinnasto on yli 200e/vuorokausi, kenellä tavallisella ihmisellä on sellaiseen varaa?!?!? Ja asuinkuntamme kun on päättänyt itse hoitaa päihdeasiakkaamme on maksusitoumuksen saanti kiven alla.
Päästiin perille sairaalalle, minä menin Lauraa hakemaan sisältä ja vanhempamme odottivat autossa. Hoitajia ei näkynyt missään, potilaat tuijottivat telkkaria apaattisina. Kuljin suoraan Lauran huoneeseen… Laura nukkui, näin pöydällä kasan papereita joita Laura oli kirjoittanut.. en tarkkaan enää muista mitä niissä luki, mutta se mitä muistan sai vereni kiehumaan niin, että koko sairaalan hoitohenkilökunta sai kyllä kesken kahvin juontinsa tietää mitä ajattelen koko paikasta ja sen toiminnasta!
Pöydällä oli lappu, viimeinen kysymys oli; Mitä muuta haluat sanoa meille? Lauran vastaus; Kiitos kun autatte.
Tunsin niin suurta epätoivoa, Laura ihmetteli mihin katosin… kerroin… Laura nauroi ja minä itkin… itkin koska taas kerran sama ahdistava pelko jylläsi sisälläni… Tässäkö tämä oli? Näinkö sitä apua annetaan?
Halasin Lauraa ja sanoin etten halua menettää sitä! Laura halasi mua ja sanoi, et menetä! Ja mä uskoin!
Hassua, miten sen jotenkin tunsi, että nyt se on tosissaan! Koko kotimatkan taisin itkeä… väsymystä, pelkoa ja vihaa.
Seuraava etappi oli katko, mentiin sinne haastatteluun ja sieltä ohjeistettiin meidät seuraavaan haastatteluun. Laura saisi paikan, tosin vasta viikon päästä koska tilaa ei ollut heti.
Ja taas pelko…
Sopimuksena oli, että jos Laura on kunnolla voidaan kotona asuttu viikko lyhentää katko ajasta ja Laura pääsisi kuntoutuspuolelle nopeammin, mikäli seulat olisivat puhtaat ja viikko kotona menisi hyvin.
Alku menikin, kunnes tuli viikonloppu… sinne meni Laura… lähti itseään monta kymmentä vuotta vanhemman miehen matkaan. Viikonloppu kului ja katkolle meno päivä lähestyi. Ei tullut Laura kotiin ja katkolle meno siirtyi..
Onneksi katkolla oli työvuorossa mukava hoitaja, asiasta soitettiin ja saatiin lisäaikaa järjestää Laura sinne. Etsittiin Lauraa kaikkialta, kunnes tämä vanhempi mies oli kavereineen jättänyt Lauran jonnekin… feidannut matkasta… Laura palasi kotiin.
Vihdoin saimme Lauran katkolle! Jes!!! Se fiilis oli sanoin kuvaamaton ja ne kysymykset mitä päässäni pyöri oli jotain vielä isompaa. Saanko siskoni takaisin?
Laura saatiin katkolle sisään, sinne hänet saattelimme ja halasimme ja lähdimme, koitti muutaman viikon rauhottumis jakso jolloin emme saaneet Lauraa nähdä, kuntoutuspuolella sitten.
