Katkeroituminen tekee ihmisestä kovan kuin betoni
Kirjoittelen nyt vähän ajatuksiani taas, tuntuu että johonkin niitäbon purettava ja tää kirjottaminen vaan tekee hyvää ❤
Oon huomannut, että mitä kauemman tätä p*skaa on jatkunut, niin jotenkin sitä kyynistyy ja katkeroituu. Tulee kausia kun itkettää ja surettaa, eikä ymmärrä mitä h*lvetin pahaa on tehnyt ansaitakseen tän kaiken.
Sitten tulee näitä hetkiä kun ajattelee, et ”no tää on mun elämä ja tää on nyt sit vaan tätä, et tälläseks se sit kai on tarkotettu”. Näinä hetkinä jotenkin tuntuu, ettei tunnu miltään. On vaan ihan turta ja puuskuttaa eteenpäin ku pikajuna, vailla mitään määränpäätä tai suuntaa.
Mitä enemmän tulee konflikteja mun ja Lauran välille sitä enemmän alan tuntee jonkinlaista katkeruutta Lauraa kohtaan ja tiedän…. katkeruus ei johda mihinkään, mut silti… Ku päässään pyörittää, et ihan ilman kylmimistä se voi tosta vaan käydä käsiks omaan siskoonsa, se tuntuu pahalta. Vihaako se mua todella niin paljon?
Se, että äiti sanoo mulle, että muista olla säkin varuillas ku tuolla liikut, jep tiedän et se on välittämistä, mut ei täs yhteiskunnas vaan voi olla niin varovainen ku mitä täytys, ethän sä tässä kohta voi edes maitoa hakee kaupasta. Plus että kaiken maailman narkkarit on kantapäillä vaikket itse siellä maailmassa eläkkään.
Siinä taas yksi asia mikä pistää kiehuttamaan, mä en ole aineiden käyttäjä, mä en ole velkaa kellekkään huumeista ja SILTI mun pitäis kulkee varovaisesti enkä voi elää elämää ihan täysillä siemauksin joka hetki… Laura ei taida tajuta, että kaiken aiemmin kirjoittaneeni lisäksi se aiheuttaa vielä tällästäkin meille muille… Koko helvetin perhe ollaan tässä ns. vaarassa koska hän ja hänen huumeet….
Pitääkö tässä meille muille oikeesti sattua jotain ennenkun se ymmärtää?
On paljon asioita mitä tulee pyöriteltyä päässä ja suuri osa niistä on sellaisia, jotka haluais vaan kumilla pyyhkiä pois.
Olen 22-vuotias ja en työpäivän jälkeen enää yksinkertasesti jaksa laittaa pesukonetta päälle tai mennä ruokakauppaan. Enkä ole masentunut en suinkaan, on kummallista miten tässä maassa kaikki jotka myöntää olevansa väsyneitä luokitellaan masentuneiksi… Ei se niin mene, on ihan eri asia tuntea masentuneisuutta kuin olla masentunut, niiden välillä on ISO ero.
Jos tarkemmin ajattelee niin mähän olisin sit varmaan maanis-depressiivinen… välillä meen ku superkani puolelta toiselle ja välillä en jaksais yhtään mitään, mut mun mielestä mä olen vain ihminen ja meidän ihmisten mieli kun ei ole tyynimeri vaan täynnä aallokkoja, niin nousuja kuin laskujakin… Enemmän pitäisin erikoisena jos tälläisessa elämäntilanteessa olisin vaan tasapaksu tallaaja, sitten jo epäilisin olevani jollain tavalla kipeä.
Viha, katkeruus ja rakkaus on kuitenkin kaikki niin lähellä toisiaan. Ei ihminen vihaa, jossei tunne mitään, ei ihminen ole katkera, jossei välitä. Tunne ja välittäminen muodostaa rakkauden.
Toivon sen hetken tulevan pian, kun voin alkaa kirjoittaa tarinaa selviytymisestä, Lauran selviytymisestä. Nämä mun tän hetkiset kirjotukset on tätä liirumlaarumia mitä mun päässäni pyörii, mutta toivon, että joku ehkä näistä jotain saa irti! Ja vaikkei saiskaan niin mä saan, mä saan paremman olon ku voin purkaa tän kaiken bittiavaruudelle.
