Kuntoutusta ja pommisadetta
Ja niin se päivä koitti, kun Laura pääsi siirtymään kuntoutuspuolelle. Vihdoin päästään tapaamaan Lauraa!
Ehdin käydä kuntoutuksen puolella kerran, kunnes minulle tuli selväksi mitä kukakin työntekijä edustaa perjaatteidensa kanssa. Joukossa oli monta mukavaa työntekijää, sitä en kiellä. Mutta kuten jokapaikassa, niin tässäkin, on se mätä omena! Se joka ei ole ammattiaan valinnut ainakaan kutsumuksesta tai auttamisen halusta, toinen vaihtoehto on että kyseinen henkilö on nukkunut koulussa sillä tunnilla jossa puhutaan verkoston tärkeydestä.
Hän törkeästi kiilasi meidän tiiviin perheen väliin, keksi ettei siskon ole pakko käydä katsomassa ja ettei sisko ole tarpeeksi läheinen, että luettaisiin lähiomaiseksi. Siis mitä?? Mistä helvetistä se ihminen voi tietää kuinka läheisiä tai ei läheisiä me ollaan, ymmärrän että jotain saattaa ottaa päähän se kun oma perhe ei ole yhtä tiivis kuin meidän. Mutta että hoitoalan ihminen vielä viitsii alkaa tuhota toiselta sitä verkostoa jonka hän tarvitsee selviytyäkseen näinkin isosta asiasta. Ja kyllä otimme yhteyttä katkolle, osa työntekijöistä ei ollut edes tietoisia tämän yhden puheista ja puuhista, mutta selkeästi tämä vitipää oli se työympäristön pomottaja luonne. Asiasta väännettiin kättä ja lopulta voitettiin!
Tais olla toinen viikko kuntoutuspuolella menossa kun Laura soitti äidille ja ilmoitti tehneensä raskaustestin ja plussanneensa sen. Kun mä asiasta kuulin, mun ensimmäinen ajatus oli että ei helvetti ei just nyt! Tuntu ettei ajankohta oo yhtään hyvä, Lauran kuntoutuminen on ihan kesken, sen kroppa on ihan puhki tosta rundista mikä on kestäny kaks vuotta.
Tottahan me koitettiin puhuu Lauralle asioita mitä kannattaa miettiä ja ottaa huomioon, no se tietysti tulistu ja oli että nii te haluatte että mä teen abortin, vaik kysymys ei missään kohtaa oo ollu siitä että kukaan haluis Lauraa pakottaa mihinkään. Meidän Laura kun on vaan niin sellanen et se toimii hetken mielijohteesta, impulsiivisesti ja yhtään miettimättä. Oltais haluttu herättää se ihan vaan pohtimaan että mitä elämä on lapsen kans, mut eihän Lauran kans asiasta saanut mitään kunnollista keskustelua aikaseksi, ku se vaan hoki ”pidän, mun päätös, pidän”…. Vaikka kellekkään ei ollu yhtään epäselvää etteikö se sitä lasta pitäis mut toivottiin lähinnä sellasta avointa keskustelua josta oli kuullu Lauran pohtineen enemmänkin asiaa kuin että pidän ja piste.
Jotenkin en osannu ees sanoo mitään, en osannu näyttää iloselta tai mitään vaikka tottahan mä tavallaan olin onnellinen ja ilonen Lauran puolesta, mut ehkä se oli sitäkin kun oli jo niin väsynyt kaikesta ja sitten vielä vähän lisää käsiteltävää, ei vaan jaksanut enää vastaanottaa mitään käsiteltävää lisää.
